“Tyttäreni oli iloinen lapsi, kunnes kaikki muuttui ala-asteella viidennellä luokalla. Sen jälkeen koulunkäynti oli helvettiä. Muutamat tytöt päättivät aloittaa henkisen kiduttamisen, päivittäisiä toivotuksia olivat muun muassa; “Sä voisit mennä ja tappaa itses, susta ei oo mitään hyötyä kenellekään.” “Luuleksä et joku välittää, vaikka sua ei olis?” “Ooksä vähän jälkeenjääny, ku et tajuu?” Asiasta otettiin yhteyttä kouluun. Erityisopettajan kommentti oli: “ Eivät ne tytöt voi noin sanoa, he ovat kaikki kivoja tyttöjä ja hyvistä perheistä.” Toinen mieleen jäänyt lause oli: “Sinun lapsesi on liian herkkä, ei kaikkea kannata ottaa niin tosissaan.”
Mielestäni toisen yllyttäminen itsemurhaan ei ole asia, jonka voisi vain ohittaa. Tytär muuttui. Ei enää juurikaan hymyillyt, ei jutellut, vältti kaikkia uusia ihmisiä. Onneksi vierellä oli kaksi ystävää joiden kanssa oli,mutta ei enää heillekään uskaltanut jutella kaikkea.
Ysiluokalla tilanne muuttui jälleen. Rakas lapseni meni kouluun väkisin, koska ei osannut lintsatakaan. Ei suostunut kertomaan mitä kaikkea on edellisten lisäksi sanottu, ei antanut lupaa ottaa yhteyttä koululle enää, koska se pahenee vaan. Alkoi puheet siitä, kuinka hän voisi tappaa itsensä. Hän mietti, olisiko helpointa ajaa mopolla auton alle, vai olisiko meillä kotona lääkkeitä, joilla voisi tappaa itsensä. Äitinä avuttomuus huusi sisälläni: Apua on nyt saatava. Soitto paikalliselle nuorisopsykiatriselle. Saatiin aika, jonne ”väkisin” lapseni vein, hän ei halunnut apua, koska oli päättänyt lopettaa kaiken.
Olin helpottunut, vihdoin joku kuuntelee hätäämme. Olimme aiemmin jo keskustelleet terveydenhoitajan kanssa, tuloksetta, vastaukset samaa luokkaa erityisopettajan kanssa. Asiaa ei koskaan viety kuraattorille, eikä koululääkärille, koska terveydenhoitajan ajatuskin oli, että lapseni oli asian ymmärtänyt väärin, koska nämä hänen nimeämänsä tytöt olivat hyvistä ydinperheistä. Jälkeenpäin ajatellen siis myös aikuiset osallistuivat ja antoivat kiusaamisen jatkua.
Nuorisopsykiatrisella lapseni ei katsetta lattiasta nostanut, vastaili nyökkäämällä, ei muuten. Sanaakaan ei sanonut koko istunnon aikana. Päätelmä tästä lääkärillä: ei lapsi ole vielä niin sairas, että tarvitsisi sieltä apua, hänhän vain nyökkäilee, ei siis varmasti edes yritä tappaa itseään.
Tämän seurauksena lapseni lopetti myös kotona asiasta puhumisen, mutta netin ihmeellisen maailman kautta näin, mitä hän etsi koneelta; keinoja, tapoja lopettaa kaikki.
Tyttäreni alkoi syödä tyhjiöönsä, herkkuja. Hän haki kouluun toiselle paikkakunnalle, jossa ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kohdata kiusaajiaan. Asui siellä vuoden isovanhemmillaan, alkoi puhumaan, miten helppoa olisi hypätä junan alle vanhempieni asunnon lähellä olevalta kalliolta. Äitinä sydämeni hajosi. Lapseni tuli takaisin kotiin, jos mahdollista, entistä synkempänä. Saimme hänet hakemaan paikalliseen ammattikouluun, jossa jo ensimmäisen viikon jälkeen opettaja ja terveydenhoitaja ottivat yhteyttä, että lapseni tarvitsee apua. Teki mieli huutaa, että tiedän tämän, mutta emme saa apua, emme mistään.
Alkoi viikottaiset keskustelut terveydenhoitajan kanssa. Hän sanoi, että kuuntelee kyllä, mutta ei välttämättä osaa auttaa. Lähete koululääkärille, josta lähete nuorisopsykiatriselle. Tehtiin masennustestit ja todettiin, että lapseni on vakavasti masentunut, mutta ei edelleenkään riittävän sairas, joten he eivät ehdi auttaa, koska on sairaampiakin. Ja koska tyttäreni ei edelleenkään ole tehnyt itselleen mitään.
Jälleen itkin itseni muutamia öitä uneen. Kotona järjestimme asiat niin, että joku veljistä (3) tai minä tai lapseni isäpuoli oli aina kotona. Vihdoin terveydenhoitaja sanoi, että hän tuntee henkilön, joka voisi auttaa, opiskelee parhaillaan psykoterapeutiksi, mutta ei ole Kela-korvattava. No eipä sillä niin väliä, koska lapsemme ei ole lähetettä saanutkaan. Tyttäreni tyrmäsi ajatuksen suoralta kädeltä; ei käy koska keneenkään ei voi luottaa ja koska kaikki kuitenkin haluavat vain ilkkua ja haukkua.
Voi miksi? Mitä pahaa lapseni oli tehnyt, jotta joillain oli oikeus tuhota lapseni luottamus ihmisiin!
Lopulta monien keskustelujen jälkeen tyttäreni suostui tapaamaan tämän opiskelevan terapeutin, sain käyttää kaikki keinoni, jotta sain hänet ymmärtämään, ettei terapeutin tavoite ole ivata tai kertoa asioita eteenpäin, ei edes minulle. Kolme ensimmäistä kertaa olin mukana tyttäreni pyynnöstä, sanaakaan näillä kerroilla tyttäreni ei sanonut, mutta onneksi suostui jatkamaan.
Tästä opiskelevasta terapeutista on tullut valmis terapeutti. Tällä hetkellä lapseni, 22-vuotias tyttäreni käy kolme kertaa kuukaudessa psykoterapiassa, jonka me itse ja omista rahoistamme kustannamme, tapaa kerran kuukaudessa nuorisopsykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja käy kaksi kertaa kuukaudessa Nuotti-valmennuksessa. Hän elelee kuntoutusrahan turvin, koska töihin hän ei voi mennä; uusien ja outojen ihmisten tapaaminen on edelleen mahdotonta.
Uusien tilanteiden tulo aiheuttaa ahdistuksen ja paniikkikohtauksen, maailma suistuu raiteiltaan ja jälleen menee aikaa, että saadaan elämä tasapainoon. Lapseni luottaa tällä hetkellä terapeuttiinsa, minuun ja kaksoisveljeensä.
Itsensä tappamisesta ei ole luojan kiitos enää puhunut, hymyilee kotona ollessaan, mutta ei muualla. Hän ei juurikaan puhu muualla kuin terapiassa ja kotona.
Tällä hetkellä elämme mahdollisimman tasaisesti ja normaalisti, uskallamme jättää hänet kotiin ilman valvontaa ja luotamme siihen, että hän on hengissä, kun palaamme kotiin.
Ilman ammattikoulun terveydenhoitajaa olisimme varmaan viettäneet tyttäreni hautajaisia jo, mutta luojan kiitos maailmassa oli kaksi ihmistä itseni lisäksi, jotka eivät antaneet periksi. Edelleen lapseni masennus on vaikeaa, mutta koko ajan menemme ylöspäin, luotan ainakin siihen.
Tämä kaikki on herättänyt kysymyksiä ja kysymyksiä ja kysymyksiä… Kenellä helvetin hyvän ydinperheen lapsella on oikeus tuhota toisen lapsen elämä, usko ihmisiin ja luottamus aikuisiin, joiden olisi pitänyt auttaa? Olisiko tyttäreni elämä ollut helpompaa, jos asioihin olisi puututtu jo aiemmin, jos joku olisi uskonut meitä? Olisiko lapseni työkuntoinen ja iloinen? Kuka antaa luvan kenellekin tuhota toisen elämä? Miksi kouluissa on ”nollatoleranssi” kiusaamisen suhteen ja tälläistä tapahtuu? Sama peli jatkuu edelleen samassa koulussa. Sen tiedän, että opettajien ystävällisellä avustuksella nämä hyvän perheen tytöt järjestelmällisesti tuhosivat yhden ihmisen elämän täysin, jo niin kuin aiemmin laitoin, on seuraava ratkaisu todennäköisesti työkyvyttömyyseläke, koska vaihtoehtoja ei ole. Eli en näin äitinä voi todeta kuin, toivottavasti nämä kivat tytöt ovat tyytyväisiä itseensä tekemästään työstä, onnistuitte muuten, mutta ette saaneet lastani tappamaan itseään. Kiva koulu on meillä kirosana. Se on tämän koulun lause! Todellinen Kiva Koulu.”
Lukijan kirjoitus kiusaamisesta.