Oli­pa ker­ran ko­lum­nis­ti, jos­ta tun­tui, et­tä ih­mi­set näyt­ti­vät unoh­ta­neen mi­ten mu­ka­vaa ja an­toi­saa hyvä kes­kus­te­lu voi ol­la. Ko­lum­nis­ti päät­ti ky­syä te­ko­ä­lyl­tä, mitä asi­al­le voi­si teh­dä. Te­ko­ä­ly eh­dot­ti mo­nen­lais­ta, esi­mer­kik­si ta­ri­nan ker­to­mis­ta Tom­pas­ta. Se on täl­lai­nen.

Oli­pa ker­ran maa­lit­ta­ja, joka vi­ha­si kaik­kia ja kaik­kea. Tomp­pa oli it­se­käs, kiu­sa­si ja louk­ka­si mui­ta in­ter­ne­tis­sä. Jos­tain syys­tä hän luu­li ole­van­sa ai­na oi­ke­as­sa, ja et­tä kaik­ki muut oli­vat tyh­miä, pa­ho­ja tai hul­lu­ja.

Erää­nä päi­vä­nä Tomp­pa löy­si uu­den uh­rin. Hän oli Ilo­na, joka kir­joit­ti blo­gia ym­pä­ris­tö­a­si­ois­ta. Tomp­pa vi­ha­si ym­pä­ris­tö­ak­ti­vis­te­ja ja päät­ti teh­dä Ilo­nan elä­mäs­tä hel­vet­tiä. Hän kir­joit­ti Ilo­nal­le vies­te­jä hauk­ku­en hän­tä ru­mak­si, tyh­mäk­si, te­ko­py­häk­si ja hul­luk­si. Tomp­pa oli hyvä kek­si­mään iva­vies­te­jä ja kek­si­mään ru­mia val­hei­ta ja hu­hu­ja.

Ilo­na oli kui­ten­kin vah­va, kos­ka hän oli tot­tu­nut vas­toin­käy­mi­siin. Hän vas­ta­si Tom­pal­le rau­hal­li­ses­ti ja asi­al­li­ses­ti. Ilo­na ei va­leh­del­lut, vää­ris­tel­lyt tai kiel­tä­nyt, vaan pe­rus­te­li omat nä­ke­myk­sen­sä ja myön­si vir­heen­sä. Ilo­na ei ol­lut koh­tuu­ton tai yli­mie­li­nen tai it­se­päi­nen. Ilo­na ha­lu­si ai­dos­ti op­pia ja ym­mär­tää uu­sia asi­oi­ta ja hä­nel­le oli sel­vää, et­tä mie­li­pi­det­tään kan­nat­taa muut­taa, jos huo­maa ole­van­sa vää­räs­sä. Sil­lä ta­val­la muut kun­ni­oit­ta­vat enem­män, hän tie­si.

Tomp­pa oli rai­vois­saan ja häm­men­ty­nyt. Tomp­pa ei ol­lut ai­kai­sem­min ta­van­nut ke­tään, joka ei pe­län­nyt, suos­tu­nut ei­kä alis­tu­nut hä­nen pai­nos­tuk­seen­sa. Tomp­pa jat­koi maa­lit­ta­mis­taan, mut­ta huo­ma­si lo­pul­ta, et­tei se te­hon­nut.

Lo­pul­ta Tomppa pää­tyi te­ke­mään jo­tain, mitä hän ei ol­lut kos­kaan en­nen teh­nyt. Tomp­pa pyy­si Ilo­nal­ta an­teek­si. Tom­pas­ta tun­tui, et­tä oli tär­ke­ää tun­nus­taa, et­tä hän oli ol­lut il­keä, epä­re­hel­li­nen ja epä­oi­keu­den­mu­kai­nen, ja et­tä hän oli op­pi­nut elä­mäs­tä jo­tain to­del­la uut­ta ja to­del­la tär­ke­ää. Tomp­pa pyy­si Ilo­naa opet­ta­maan hä­nel­le kes­kus­te­lu­tai­to­ja.

Ilo­na oli yl­lät­ty­nyt ja ilah­tu­nut. Ilo­na ker­toi it­se­kin op­pi­neen­sa kai­ken­lais­ta Tom­pan kans­sa käy­dyis­tä kes­kus­te­luis­ta, ja et­tä hän ar­vos­ti val­ta­vas­ti Tom­pan roh­keut­ta ja re­hel­li­syyt­tä. Kuin ih­meen kau­pal­la Ilo­na ja Tomp­pa ys­tä­vys­tyi­vät.

Tomp­pa ei ol­lut kos­kaan tun­te­nut täl­lais­ta mu­ka­vaa tun­net­ta. Tomp­pa löy­si uu­den ta­van elää ja ol­la. Heis­tä tuli par­haat ys­tä­vät. Tomp­pa al­koi teh­dä kai­ken­lais­ta uut­ta, hän al­koi lu­kea, kir­joit­taa, osal­lis­tua, ko­kea, har­ras­taa tai­tei­ta, kult­tuu­re­ja, pe­le­jä ja leik­ke­jä. Tom­pas­ta tuli mes­ta­ri­kes­kus­te­li­ja, joka ra­ken­si nyt pa­rem­paa maa­il­maa. Sen pi­tui­nen se.

Sari Ha­tan­pää