Meil­lä ope­tel­laan lu­ke­maan. Seit­sen­vuo­ti­as pik­ku­poi­ka­ni tank­kaa Aa­pis­ta il­tai­sin keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä kuin Alek­sis Ki­ven Seit­se­män vel­jes­tä kon­sa­naan. Hän kie­mur­te­lee tuo­lil­la, kat­se­lee ik­ku­nas­ta, lu­et­te­lee NHL-jää­kiek­koi­li­joi­den ni­miä ja hei­dän pe­li­seu­ro­jaan, ky­syy kel­loa, te­koit­kee, it­kee oi­ke­as­ti ja läh­tö­koh­tai­ses­ti sää­tää 90-pro­sent­tia ajas­ta kaik­kea muu­ta kuin har­joit­te­lee ta­vu­ja, jot­ka ovat avain op­pi­mi­seen. Minä seu­raan tou­hua vie­res­tä ole­mat­to­mal­la kär­si­väl­li­syy­del­lä­ni, ta­vaan, ky­se­len, kan­nus­tan ja koi­tan kek­siä muis­ti­sään­tö­jä op­pis­misp­ro­ses­sin tu­ek­si.

Lap­suu­des­sa ys­tä­vä­ni Mil­la osa­si lu­kea jo hy­vän ai­kaa en­nen kou­lua. Noor­mar­kun seu­ra­kun­nan päi­vä­ker­hos­sa me muut lap­set kan­noim­me kir­jo­ja pi­noit­tain Mil­lan eteen ja dik­ta­tuu­ri­mai­ses­ti hän luki niis­tä sit­ten it­sel­leen mie­lui­sat. Hän oli sil­mis­sä­ni jon­kin­lai­nen ih­me­lap­si, sil­lä ker­to­man­sa mu­kaan oli poi­mi­nut lu­ku­tai­don it­se­näi­ses­ti vain kir­jo­ja hie­man se­lail­len. Muis­tan ol­lee­ni val­ta­van ka­teel­li­nen hä­nel­le täs­tä tai­dos­ta. Yri­tin sit­ke­äs­ti sa­maa, mut­ta tie­to ei hy­pän­nyt si­vuil­ta pää­hä­ni. Kan­kaan kou­lu hoi­ti an­ne­tun roo­lin­sa ja jos­sain vai­hees­sa mi­nä­kin opin lu­ke­maan.

Uni­cef ker­too, et­tä yli 500 mil­joo­naa maa­il­man 10-vuo­ti­ais­ta lap­sis­ta ei osaa lu­kea. Kii­tos suo­ma­lai­sen kou­lu­jär­jes­tel­män, mi­nun poi­ka­ni ei tule kuu­lu­maan tä­hän jouk­koon. Se vaa­tii kui­ten­kin työ­tä ja her­mo­ja, var­sin­kin äi­dil­tä. Lu­ku­tai­dol­la ei tar­koi­te­ta nyky-yh­teis­kun­nas­sa enää pelk­kää me­kaa­nis­ta lu­ke­mis­ta. Se on mo­ni­lu­ku­tai­toa, joka tar­koit­taa myös tie­don tuot­ta­mis­ta ja tul­kit­se­mis­ta. Di­gi­ta­li­soi­tu­nees­sa yh­teis­kun­nas­sa so­si­aa­li­sen me­di­an ai­ka­kau­te­na myös me­di­a­lu­ku­tai­to on tär­ke­ää omak­sua. Läh­dek­ri­tiik­ki ja tun­ne­tai­dot ovat lu­ku­tai­toa ne­kin.

La­doin kas­sa­jo­nos­sa os­tok­sia hih­nal­le. Poi­ka kii­kut­ti mi­nul­le Il­ta-Sa­no­mien NHL-kiek­ko­liit­teen. Muis­tu­tin hän­tä täl­lä vii­kol­la ole­vas­ta äi­din­kie­len­ko­kees­ta ja Alek­sis Ki­ven päi­väs­tä. Käs­kin lait­taa leh­den pois ja na­pi­sin jo­tain lu­ke­mi­sen tär­key­des­tä. ”Jo-el Ar-mi-a, Ni-ko-las Ma-tin-pa-lo”, kuu­lui vie­lä il­lal­la po­jan sän­gys­tä. On­nek­si mi­nul­la­kin jos­kus leik­kaa ja ym­mär­sin sit­ten­kin teh­dä op­pi­mi­ses­ta mie­luis­ta.

Vee­ra Fors­bac­ka