Ran­kan vuo­den lo­puk­si vai­mo päät­ti va­ra­ta per­heel­lem­me ran­ta­lo­man. Vii­me ker­ras­ta oli ko­ro­nan ja mui­den kii­rei­den vuok­si ku­lu­nut­kin muu­ta­ma vuo­si ai­kaa. Ja kun pit­käs­tä ai­kaa ol­tiin me­nos­sa, niin kak­si viik­koa pää­tet­tiin ol­la, ihan sen­kin ta­kia, kun las­ten kans­sa mat­kus­tus­päi­vät­kin ovat mel­ko työ­läi­tä. Ho­tel­lim­me oli pie­ni pe­rin­tei­nen täy­si­hoi­to­la. Saa­vuim­me ho­tel­lil­le puo­lil­ta päi­vin ja en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä otet­tiin ren­nos­ti. Jo kui­ten­kin toi­se­na päi­vä­nä esi­tin puo­li le­vot­to­man ky­sy­myk­sen, et­tä mikä oli­si kup­le­tin juo­ni. Vai­mo kat­soi mi­nuun ja to­te­si, et­tä ei­len tu­lim­me ja jos nyt jo alat le­vot­to­mak­si, niin tu­los­sa on pit­kä loma.